The Filthy Six Tampereella: Knockout – täystyrmäys!
Energinen ja viihdyttävä lontoolaissuomalainen The Filthy Six teki pienimuotoisen Suomen kiertueen, nyt jo kolmatta kertaa. Tampere-talon keikka sattui torstaille. Bändi on tiukka soul-jazzkokoonpano, jonka brittimuusikot ovat tuttuja monista huippubändeistä (kuten Mumford & Sons, Amy Winehouse Band tai Tom Jones); kolme jäsentä ovat siis brittejä ja tässä formaatissa kolme suomalaisia. Kombinaatio toimi vastustamattomalla voimalla ja riehaannutti ”korkeakulttuurisen” konserttisalin virallisen tuntuisissa oloissakin jäyhänä pidetyn suomalaisyleisön. Omimmillaan bändi epäilemättä on kuumassa ja intensiivisessä klubimiljöössä, mutta täystyrmäys näinkin, sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä!
The Filthy Six -yhtyeen johtaja Nick Etwell on arvostettu trumpetisti ja säveltäjä. Hän on soittanut vuosia maailmanmaineeseen nousseen Mumford & Sons -yhtyeen kiertuekokoonpanossa. Lisäksi Etwell on kysytty studiomuusikko (mm. Foo Fighters, Tom Jones ja Ed Harcourt).
Sekstetin saksofonisti on Frank Walden, joka soitti myös Amy Winehousen yhtyeessä koko Amyn uran ajan, lisäksi maailmankiertueella mm. Mark Ronsonin yhtyeessä. Lontoon trion täydentää kitaristi James Fenn, jolla on James Taylor Quartetin jäsenenä pitkällinen työkokemus.
Siis armottomia groove-miehiä kaikki tyynni. Yhtye kiertää maailmaa kolmen eri rytmisektion kanssa; Suomen konsertit järjestettiin rumpali Kari Paavolan johtaman suomalaisen huippusektion kanssa. Suomi-trion muut jäsenet ovat Heikki Laine, bassokitara sekä Mikko Helevä, urut.
Konsertissa kuultiin kappaleita yhtyeen Acid Jazz -levyiltä. Tarunhohtoinen Acid Jazz Records ansioitui koko genren esiinmarssista 90-luvun puolivälissä – yhtiön monumentaalista asemaa Lontoon soul-jazz-skenessä kuvaa, että lähes kaikkea Briteistä tulevaa soul-funk-jazzia alettiin firman kunniaksi nimittää acid jazziksi.
The Filthy Sixin energisessä musisoinnissa yhdistyvät instrumentaalisen funk-musiikin tasajakoinen groove, kekseliäät sovitukset ja mielenkiintoa ylläpitävät soolosuoritukset. Odotuksissa oli poikkeuksellinen, kansainvälinen ja ensiluokkainen ilta – eikä tarvinnut pettyä. Tiukka ammatillinen osaaminen yhdistyi luontevasti yleisöä hauskuuttavaan show-työskentelyyn.
Säkenöivää soitinvoimaa
Kirjailija Jane Austen on sanonut, että on eri asia hankkiaystävyyksiä ja säilyttääniitä (Ylpeys ja ennakkoluulo). Pätee myös ammatillisiin ystävyyssuhteisiin, ja Nick Etwell on nähtävästi siunattu molemmilla; välittyi kuva englantilaisesta herrasmiehestä, joka on huikean etevä työssään, mutta kohtelee muita vertaisinaan.
Mieluisensa kokoonpanon alansa parhaimmista saakin juuri näin, ja bändin saa pysymään iskukykyisenä haasteellisissa oloissa. Sitten syntyykin parhaita elämyksiä ja innostavia yleisökokemuksia. Tehokkaat saksofoni/trumpettiriffit, täsmälliset aloitukset ja puhdas sointi saavat sekstetin kuulostamaan isommalta orkesterilta kuin se onk
Etwellin ja Waldenin soolo-osuudet olivat ilahduttavan monivivahteisia ja meheviä, säilyttäen samalla tyylilajin ja kulloisenkin kappaleen vaatiman lookin ja hengen. Samaa voi sanoa Fennin maukkaasta kompista ja linjakkaista kitaralickseistä.
Fenn ilmensi mainiosti ”flying start” -periaatetta, eli vauhtinumerossa sykintätiheys ei hidastu soolon missään vaiheessa. Ei siis aleta yhtäkkiä soittaa pehmeästi tai vongutella single note -ääniä, kun ideakaivo kuivahti. Mm. kitaristi Freddy Robinsonin sooloilla John Mayallin Jazz Blues Fusion-albumilla löytyy samaa taituruutta.
Funkyn vaatima, nopea komppisahaus kitaralla toimi sekin. Soulille tyypillistä, puolen sävelaskeleen glissandoa (vasenta kättä nopeasti liu’uttaen) oli myös nautinnollista kuulla; hieman kuin vaikkapa James Brownin I feel good-komppi. Soolojen skaalaratkaisut olivat kuitenkin suurelta osin lähempänä jazzia.
Get down
Estradilla varsinaisia lauluosuuksia oli vähän, mutta levyillä ja radionauhoituksissa yhtye on niitä käyttänyt jonkin verran (kuten Girlfriend). Nyt selvittiin pääasiassa soitinvoimin, mutta lauluosiot olivat sitäkin tenhoavampia. Get downsai katsomon mukaan lauluosuuksiin. Teksti tavalla myös tiivistää bändin strategian: ”If you wanna get in, you better get down. If you can’t get down, then you better get out.”
That’s it. Siinä se on.
Prattle of Seattle-biisin trumpettisordinon käyttö ja yleisön osallistuminen kättentaputuksin oli mainio yhdistelmä. Reipasta menoa New Orleans -henkeen. Lick de joursisälsi sähäkän alun jälkeen tanakampaa ja tuhdimpaa otetta, irtautuen sulavasti perinteisestä sointujen kiertojärjestelmästä.
This debyyttilevyltä oli rauhallinen balladi, jonka upea saksofonisoolo kruunasi – bändillä on tyylitajua ja taitoa esittää myös seesteisempiä balladeja.
Välillä ollaan tykkänään soittamatta toisten soolojen aikana, kuten Fenn puhallinsoolojen aikana. Ei liikaa ääniä, siinä edelleen hyvä periaate. Blue Donald, tribuutti Donald Byrdille, oli tiukkaa rhythm and blues -poljentoa, esikuvansa mukaan. Toinen tribuutti, Mr. Morris, (Idris Muhammad), oli sytyttävä, New Orleans -inspiroitunut funkynumero, johon flyygelitorvi sopi erinomaisesti.
Get Carter tunnari svengasi jopa paremmin kuin alkuperäinen Tappakaa Carter – klassikkoelokuvan sound track (Michael Caine, 1971). Hyvä, että kummisetien ja länkkärimusan lisäksi pidetään elossa muutakin hyvää elokuvamusiikkia. Mozambique hurjasti kulkevat riffit ja ehkä vielä enemmän Hot Barbique saivat yleisön mukaan. Jälkimmäinen muistuttaa hieman Tequila -biisiä, myös hengeltään. Sunny oli alkujaan balladi, mutta nyt Jimmy Smith -versiona äityi lopulta hurjaan ja rempseään svengiin. Encore Knockout on vimmatusti kulkeva biisi, joka sulki illan onnistuneesti.
Ilahduttava Suomi-osasto
Mikko Helevä hyödynsi nyt perinteistä B3 Hammondia kevyempää versiota, jossa mm. jalkion ja ilmeisesti näin ollen myös lisä-äänikertojen osuutta on karsittu ja käytössä olevaa tangenttirivistöä on supistettu. Souljazz ei sangen mutkattomana tyylisuuntauksena ehkä kaipaakaan kaikkia äänentoiston hienouksia.
Leslie-kaiutinkaapin avulla kuitenkin syntyi hyvin aidontuntuisen soundi. Originelli ääni syntyy, kun soittimesta tuleva ääni johdetaan pyöriviin kaiutinelementteihin, jotka saavat aikaan ”lepattavan” efektin. Leslie on nykyisin vain yksi kaiutinkaappien valmistajista, mutta sana on vakiinnuttanut merkityksensä puhuttaessa pyörivillä torvilla varustetuista kaapeista.
Upea urkusoundi yhdistyneenä briljanttiin taitoon täydellisti sekstetin outputin. Erityinen ilonaihe oli myös kompin toimivuus; Kari Paavola löi kulkevaa groovea ja kuunteli muusikoita tarkalla korvalla. Etwellin sovistuste aksentit ja nyanssit tulivateksaktisti.
Heikki Laineen bassokitara soi jäntterästi ja dynaamisesti kokonaisuuden taustalla. Sorminäppäilyn keinoinkin voi siis tehdä tenhoavaa soulpohjaista taustaa; slap-tekniikkaa tai plektrasoittoa avuksi ei toisin sanoen välttämättä tarvita.
***
Nick Etwell on johtanut bändiään jo yli vuosikymmenen, kolme albumiakin on julkaistu, lähinnä brittivoimin. Tampereen keikka antoi kiintoisan läpileikkauksen lajityyliin ja bändin ilmaisuun.
Hienoa myös, että souljazz on osoittanut elinvoimaisuutensa ja on vetreässä vedossa edelleen. Tyylin mukaisesti kappaleet pysyvät kohtuumittaisina. The Filthy Six albumit ovat More Filth,The Fox,The Filthy Six.
Tampere talo torstaina 14.2.2019: The Filthy Six, Suomi-UK
Nick Etwell– trumpetti, sävellykset; Frank Walden– saksofoni; James Fenn– kitara; Kari Paavola– rummut; Heikki Laine– bassokitara; Mikko Helevä– urut
